Balkan – Other. (pelkkä teksti) Balkanin tragedia-näyttelyn suomenkielinen johdanto sekä otteita muistiinpanoista.

Other – Balkanin tragedia. (näyttelyn johdanto 2000-luvun alusta). Katso kuvat PDF/englanninkielinen versio.

Eurooppaa asuttaa nyt suurelta osalta sotaa kokematon väestö. Väkivallaksi räjähtänyt Balkan pakottaa meidät opiskelemaan sotaa uutena asiana. Järjestäytynyt väkivalta on vaikeasti ymmärrettävää. Sotiin liittyvät tapahtumat ovat taustoiltaan monimutkaisia ja samalla yksinkertaisen väkivaltaisia. Yhteiskunta toimii sodassa itsensä tuottamaa moraalia vastaan. Meidän pitäisi siis osata vastustaa sotaa ja samalla hyväksyä sen aggressiivinen luonne.

Sodalla on kykynsä kätkeytyä rauhaan. Meidät opetetaan armeijoiden läsnäoloon. Jokainen valtio pyrkii sotavoimien ylläpitoon. Se on valtioiden tapa saada puheensa kansainvälisesti kuuluvaksi. Vaikka ideologiat ovat luonteeltaan henkisiä, vastoinkäymiset tekevät niihin ruumiita.

Eurooppalainen idylli särkyi, kun Jugoslavian liittovaltio vuosituhannen päätteeksi väkivaltaisesti purkautui. Rautaesiripun rakennetta ei oltu ymmärretty täysin. Entinen partisaanivaltio oli jakaantunut etupiireihin, jotka aluksi pyrkivät kasvattamaan valtaansa suhteessa keskushallintoon. Neuvottelut epäonnistuivat, ja joukko eri tavoin itsenäiseksi julistautuneita valtioita alkoi määrittää keskinäisiä suhteitaan voimakeinoin.

Slovenia pystyi irrottautumaan Jugoslaviasta suhteellisen kevyesti. Kroaattien ja serbien kiistely riistäytyi raivoisaan sotaan oikeuksista yhteisesti asuttuihin alueisiin. Bosnia-Hertsegovinassa käynnistyi yhtäläinen suurjako muslimien, kroaattien ja serbien kesken. Kosovossa ei albaaneilla eikä sen serbiasukkailla ollut muuta yhteistä kuin sijainti. Politiikka purkautui yhtäketjuiseksi sodaksi, jonka toistaiseksi viimeinen näytös oli amerikkalaisten hallitsema Naton pommituskampanja entistä emovaltiota Jugoslaviaa vastaan, jonka tarkoitus oli asettaa piste liian pitkään jatkuneelle väkivallalle.

Balkanin viimeisen vuosikymmenen tragedia olisi voitu välttää. Päätökset olivat ihmisten. Huonoa politiikkaa on tehty niin Balkanilla kuin sinne vaikuttaen sen ulkopuolellakin. Tapahtuneen ja tapahtumatta jääneen välinen seinämä on ohut. Murhenäytelmä toisensa perään on vyörynyt kuin kenenkään vastaan vaikuttamatta. Etninen erilaisuus nousi ensin välineeksi saavuttaa tai ylläpitää valtaa, mutta muuttui sitten konfliktien koko kuvaksi.

Pirstoutuneen Jugoslavian ongelmat ovat olleet monen mielestä paikallisia. Balkan on menneisyytensä kuva. Se on itsensä tuottanut myytti, jonka mukaan joka toisen sukupolven on saatava sotansa. Väkivalta tuntuu kaukaiselta kunnes se on lähellä. Niin kuviteltiin myös Sarajevossa, silloin kun sotaa käytiin vasta Kroatiassa. Sota tuli myöhemmin Sarajevoonkin kuten niin monaalle läpi luhistuvan liittovaltion.

Monivuotiset taistelut ovat tuoneet Balkanille tavattomasti kurjuutta. Neljännesmiljoonan kuolleita, lukemattoman määrän haavoittuneita, tuhottua teollisuutta ja pakolaisiksi ajetun väestön. Köyhtyneet kansantaloudet ja niiden hallitsematon korruptio ylläpitävät tulevaisuuden näkymiä, jotka ovat yhtä harmaita kuin ympärillä vallitseva talouskin.

Mikään kansakunta ei ole yksi, vaikka saakin yleistysten kautta yhdenlaisen maineen. Jokaisessa kansassa on kirjo kaikenlaisia ihmisiä. Silti sodat vaikuttavat kansainvälisiin suhteisiin. Serbit ovat saaneet viimeisten kymmenen vuoden aikana itselleen samanlaisen aggressorin maineen kuin saksalaiset toisen maailmansodan aikana. Leima, joka mitätöityy hitaasti.

Sodasta haavoittuneen yhteiskunnan elämä on vielä pitkään sodan värjäämää. Olen tutkinut entisen Jugoslavian alueen konfliktien jokaista osapuolta vuoden 1992 Kroatiasta aina tämän päivän Kosovoon ja Serbiaan. Kohteenani ovat olleet haavoittuneet sekä sotatilan aikana että sen jälkeen.

Lähtökohtani on yksinkertainen. Olen kuvannut konfliktien eri osapuolten vaikeasti vammautuneita, sotien yhtä lopullista tulosta, jossa häviäjiä ovat kaikki; näissä sodissa niin serbit, kroaatit, Bosnian muslimit kuin Kosovon albaanitkin. Näiden kuvien tarkoitus on rikkoa se ohut pintakuori, jonka sanat peittävät. Enemmän kuin syitä, pyrin paljastamaan sodan seurauksia.

Kuvani ovat vähäinen viite Balkanin väkivaltapolitiikan kauhukertomuksesta, jonka lopullista summaa on mahdoton määrittää. Vaikka yhteiskuntaa vaurioittaneita tuhoja pyritään kääntämään talouden kielelle, yksilön kärsimys ei ole mitattavissa. Nämä vammat ovat tahallisesti aiheutettuja. Ne eivät ole syntyneet sattumalta, vaan harkinnan tuloksena. Elämää kuvaavista sanoista nousee mieleen tarkoituksettomuus.

Me olemme tottuneet juhlimaan historiasta sen hautakiviä ja samalla unohtaneet kiviä ympäröivät vaienneet hetket. Historia on perinteisesti ollut yhteiskunnallisten murrosten ja väkivallan historiaa. Sota ja rauha, toistensa synnyttäjät, seuraavat toisiaan antaen vuoronperään tilaa muutokselle, joka on muutosta jompaakumpaa kohti.

Vuosituhannen loppu ei merkitse väistämätöntä loppua millekkään. Rauha ei ole pysyvä tila, vaikka se puheissa esiintyykin tavoitteena. Vasta toteutunut historia on vaihtoehdotonta. Jos hyvä on passiivista ja voimatonta, paha voittaa.

Aina on nyt. Se on ainoa hetki vaikuttaa.

OTTEITA MUISTIINPANOISTA LUHISTUVAN JUGOSLAVIAN ERI ALUEILTA:

OTTEITA MUISTIINPANOISTA LUHISTUVAN JUGOSLAVIAN ERI ALUEILTA:
OTTEITA MUISTIINPANOISTA LUHISTUVAN JUGOSLAVIAN ERI ALUEILTA:

Zagreb, Kroatia. Heinäkuu 1992.

Kahvilan terassilla soi Lili Marleen. Ensin saksaksi ja sitten kroatiaksi. Sitten tulee pitkästyttävä hitti “Rauhaa Jugoslavia, rauhaa”. Sen on oltava vanha kappale. Sulc haluaa muuta musiikkia ja käy samalla pyytämässä soitinta lujemmalle. Hän on tyytymätön palkkasotilas. “Miten sadalla saksan markalla kuussa saa naisia, ei mitenkään!”

Tappaja tähtää sormellaan pulua.”Tuff!” Viirut viivähtävät silmissä hetken ja pulu olisi entinen, jos Sulcilla olisi ase. Hän sanoo ostavansa uuden pistoolin ja kertoo perään tappaneensa Vukovarissa lapsia. “Katso tuota, Seksipommi! Uf, fucky!”, näyttää Sulc naista. Vielä toinenkin nainen menee ohi, ja peukalo näyttää alaspäin.”No good!”

Sulcilla on nainen Sisakissa. Minkähänlainen. Kuka rakastaa peikkoja? Hänellä on eläimen refleksit. Aina jonkin rasahtaessa, Sulc säpsähtää ja on taisteluvalmis. Neljä viisi viimeistä vuorokautta ei unta ollenkaan.”Ei häiritse! Ää… kato, toi on tshetnik, niillä on parta!” Sulc on Kosovosta, ja katkera serbeille. Enemmän kuin kroaattien puolella, hän taistelee serbejä vastaan. Oikeaa nimeään hän ei paljasta.

Kello on aamukahdeksan. Palaan hotelliin. Kaupunki täyttyy töihinmenijöistä. Mietin miltä lapsista on tuntunut Tappajan kourissa. – Tappajien kourissa. Murhan ketjukirje on ylittänyt rajat ja vaatii hirmuista kostoa, jota meidän on vaikea käsittää, mutta joka on ihmisempää kuin haluamme ymmärtää. Syvällä sodassa tapahtuu varmasti kaikkea. Voidaanko sodan syyt hävittää vain tappamalla kaikki.

Makaan hotellihuoneessa pelkkä valkoinen lakana päälläni. Kuvittelen olevani ruumis. Viha. Sota. Raivo. Kosto. Hyvitys. Kolme tarjottua kahvia polttaa vatsaani. Ilmastointi käy nyt tasaisemmin eikä muistuta enää pommitusta. Ruumishuone on pidettävä viileänä. Älkää häiritkö. Vaihtakaa lakanat vasta huomenna, huone 221.

Zagreb, Kroatia. Heinäkuu 1992.

Kävelen lauantai-iltaa keskustassa ja hämmästelen näkemääni. Käydäänkö tässä maassa sotaa? Tämä ei näytä siltä. On kuin putoaisi ennakkoluulojensa mustavalkofilmiltä värielokuvaan. Murhaavat taistelut lähirintamalla ja kaupungin kiihkeä yöelämä eivät sovi sodasta ennalta muodostamaani kuvaan.

Terassikahvilat ovat täynnä, kaduilla vaeltaa onnellisia ihmisiä. Jalkakäytävät ovat ooppera, tanssi, baletti ja satu. Rintama on täältä kaukana. Juhla on sotaa sotaa vastaan. Se mikä vaikuttaa vieraasta ristiriitaiselta on ehkä kompensaatio ahdistuneisuudesta. Mutta eikö tämä ole ylilyönti? Ei. Ulkopuoliselle ääriparadoksaalisena ilmentyvä kaupunkilaisten elämä on hyväksyttyä ja puolustettavaa. Juuri niin, puolustettavaa. Tätähän he haluavat.

Sisak, Kroatia. Heinäkuu 1992.

Ne ampuvat tänne Petrinjasta joka päivä. Ei voi pelätä toisen puolesta. Pelko on aina omaa. Käsittämättömyys ei tee kuolemaa olemattomaksi. Kuolema esiintyy absurdina, vieraana, toisille tapahtuvana. Kidutusten yksityiskohdat eivät avaudu meille. Kuoleeko miljoona jugoslaavia, serbiä, kroaattia, bosnialaista tai albaania on meille samantekevää. Kuolemankin on oltava meille omaa. Ei voi kuolla toisen puolesta. Se on täältä poistuvien rutiini.

Zagreb, Kroatia. Heinäkuu 1992.

Miten sodalla voi olla säännöt? Kuinka ihmiset voivat loukkaantua siitä että sota ei noudata sääntöjään. Miksi sille ylipäätään on sallittu säännöt. Onko sodan sääntöjen mitenkään mahdollista sisältää jotakin, mikä on oikein? Miksei kukaan loukkaannu siitä, että sodalla on mahdollisuus olla järjellisesti organisoitua toimintaa, että se käytännössä hyväksytään, vaikka sitä teoriassa ei haluta.

Toisaalta sodan heikkojakin sääntöjä halutaan paeta. Montako uhria tarvitaan, että sotaa voidaan sanoa sodaksi. Jos sotaa on mahdollista kutsua terrorismin vastaiseksi toiminnaksi, niin tehdään. Silloin mitkään säännöt eivät sido yhteiskunnallisen itsepuolustuksen nimissä tehtyjä julmuuksia. Ymmärryksen mittapuu kelottuu, viha muuttuu tavaksi nähdä toinen.

Sodissa kuolee aina joku viimeisenä. Eikö olisi voitu säästää edes yksi? Missä menee oman ja toisen raja. Onko kansa joku mitta jakaa vastuuta. Kuinka pitkälle ihmisyys on yhteisyyttä. Yhteishenki ei ole yhteinen henki, vaan jokaisen henki erikseen. Sodassa ja rakkaudessa pätevät kaikki säännöt. Sinä vihaat ja minä rakastan. Sota laillistaa henkirikokset. Ihmiset, jotka eivät muuten tekisi itsemurhaa tapattavat itsensä. Sotilaspuvulla on siviilin ruumis.

Novska, Kroatia. Heinäkuu 1992.

Sota tuhoaa elämän lisäksi esineitä. Taloja, teitä, siltoja, kaupunkeja ja kyliä. Sota tekee kauniista ja rumasta samanlaista. Tuhat raiskattua on yhtä monta kuin yksi. Nämä sodalla siitetyt rajat toimivat säilyessään aikapommin tavoin. Kosovo ja Makedonia odottavat vuoroaan. Pitkä järjestelmällinen yhden kansan ylivaltapolitiikka on tullut tiensä päähän. Kansa valitsee johtajat, johtajat valitsevat viholliset.

Hellas-express 20.5.1998, välillä Budapest-Belgrad.

Juna on lyhyt ja tyhjä ollakseen kansainvälinen, kahden pääkaupungin välinen kulkuväline. Sodankäynti luo jälkensä maitten kanssakäymiselle. Pohdin kulttuurien vaikutusta vihanpitoon eri kansojen tahoilta ja sellaisten kulttuurien oikeutusta, jotka tavalla tai toisella nostavat itsensä muita korkeammalle. Onko sellaista kulttuuria olemassakaan, jonka hyvä tarkoittaa hyvää kaikille.

… samassa junassa lähellä Suboticaa, Jugoslavian rajalla.

Metsästä syöksyy keski-ikäinen nainen junaa kohti huitoen käsillään kuin vilkuttaisi matkustajille. Samalla kolme miehenkokoista muovisäkkiä lentää ulos viimeisestä vaunusta. Nyt ymmärrän aikaisemmin kuulemani teippausäänet. Salakuljettajia. He liimasivat säkkejä yhteen. Kaksi säkeistä menee maahan iskeytyessään kovasta vauhdista rikki. Ne sinkoavat tavaransa kuin hitaasti räjähtävät tähdet. Pienet esineet lentelevät kukin omina taivaankappaleinaan pitkin ratapengertä. Kumma, etteivät rajaviranomaiset puutu tähän. Ehkä he ottavat osansa. Raha ja raja. Kauppasaarron koettelema Jugoslavia ottaa vastaan kaiken minkä saa.

Toisella rajalla, Skopje-Prishtina tiellä elokuussa 1998.

Bussin kello on pysähtynyt. Apumies siirtää käsin sen viisarit oikeaan aikaan parinkymmenen minuutin välein. Linja-autoon nostetaan ennen rajaa lisää tavaraa. Lasten muovinen kolmipyörä käytävälle, ja umpeen teipattuja paketteja penkkien väliin. Penkkien päällä on jo tukkupakkauksia, joiden muovikelmun läpi näkyy kenkiä ja vaatteita sekä muita helposti myytäviä tavaroita: siivousvälineitä, hedelmäkoreja ja puhdistusainetta.

Rajat antavat köyhyydelle suunnan. Köyhyys kulkee ylävirtaan. Se ei noudata fysiikan lakeja. Makedonialainen rajapoliisi, hymyilevä nainen, sanoo rajaa Serbian rajaksi. Ei Kosovon eikä Jugoslavian. Kosovo sijaitsee siis Serbiassa.

Prishtina, Kosovo. Elokuu 1998.

On valittava puolensa. Jokainen vakavampi keskustelu johtaa kysymykseen: Kenen puolella olet? Ystävääni, jonka äiti on serbi, epäillään epäluotettavaksi. Ei riitä, että hän on vääryyksiä vastaan, hänen äitinsä pitäisi muuttua albaaniksi.

“Me tulimme tänne viisisataa vuotta ennen apinoita ja toiset viisisataa vuotta ennen paholaista.” sanoo Veton, täysalbaani. Serbit ovat albaanien paholaisia. Veton puhuu paljon. Jokainen lause tavoittaa jonkun eron albaanien ja serbien välillä. Miehityksestä on päästävä, vaikka se kestäisi tuhat vuotta.

Llausha, Kosovo. Elokuu 1998.

Rotkossa on ruosterangaksi palanut linja-auto. Se on puskettu sinne. Järeistä hylsyistä näkee, mihin panssarivaunut ovat pysähtyneet tulittamaan pitemmäksi aikaa. Miliisi viittoilee meille vihaisena hiekkasäkkien suojasta käskien meitä ajamaan eteenpäin. Emme saa pysähtyä. Taistelut ovat kesken. Muistan toukokuisen Llaushan, jolloin ensimmäiset kranaatit ammuttiin sinne. Silloin asetelma oli toisenlainen. Kiersimme armeijan tiesulut käyttämällä kylään takakautta laskeutuvaa metsätietä. Nyt Llausha on tiiviisti saarrettu, eikä kylään päästetä ketään.

Rausic, Kosovo. Elokuu 1998.

Kaksi palokunnanpunaista traktoria syöksyy sivutieltä eteemme serbimiliisien ohjaamina. Heidän takanaan, metsän läpi näkyy juuri sytytetty talo. Molempien traktorien kyydissä on selkä menosuuntaan päin jalkojaan roikottava siniunivormuinen mies. Kulkuvälineitten ja asuintalojen oikeat omistajat ovat albaaneja, jotka on karkoitettu.

Miliisit ovat iloisia ja keveällä mielellä. Heidän vihaamiensa ihmisten elämäntyöt palavat muutamassa tunnissa ontoiksi kuoriksi, pihapiirit hiljenevät äänettömästi kyteviksi savuiksi. Tyhjennettyjen kylien ympärillä irtipäästetty karja aterioi maissipelloissa. Se on ainoa asia, joka täällä tapahtuu kellekään pahaa tarkoittamatta, hyvällä omallatunnolla.

Junik, Kosovo. Elokuu 1998.

Hevonen kävelee autiolla kylätiellä vastaan. Kylän asukkaita ei näy. Likeisessä navetassa on irrallaan neljä lehmää, niiden jaloissa kana poikasineen. Kaksi miliisiä istuu vartiossa juustoksi ammutussa kahvilassa. Miliisijoukot ovat juuri valloittaneet Junikin raskaiden taistelujen jälkeen. Kylä on molemmille osapuolille merkittävä. Albaaneille se on nettisivujen tunnus. Baaritiskin takana, postikorttien vieressä, roikkuu 50 miljardin dinarin seteli vuodelta 1993. Sen arvo on sen arvottomuudessa. “Ota se muistoksi!”, sanovat miliisit. Minä otan.

Orahovac, Kosovo. Elokuu 1998.

Tarkastuspisteen vartiomiehien tyyli on aggressiivisuus. Joukosta huokuu paramilitaarinen muotitietoisuus: huivit päässä tai kaulaan kietaistuna, muutamilla korvakorut ja Rayban-lasit. Jokaisella on kädessään rynnäkkökivääri ja jaloissa potkimiseen sopivat saappaat.

Asepukujen peittämät vartalot ovat voimakkaiksi rakennettuja. Miesten liikkeet levottomia ja näyttäviä; kuin kopioita moneen kertaan nähdyistä amerikkalaisista väkivaltaelokuvista. Ympärillä näkyy varastettuja autoja, joiden oviin on sprayattu ortodoksitunnuksia ja teksti: Serbia kuuluu serbialaisille. Kuuma keli tekee miehistä ampiaisia. Itsetunto on herkässä, ja koko ajan liipasimella.

Belgrad, Serbia. Syyskuu 1998.

Sasha piirtää ristin merkin paperille ja näyttää Serbian puolustavan kristinuskoa. Sitten hän piirtää puolikuun ja tuhrii sitä nopeasti niin että puolikuun päällä on lopulta paksu risti. “Muslimit on tuhottava!” Sasha sanoo. “Kukaan ei voi olla neutraali!” hän lisää minua tarkoittaen niin tarkasti, että se kuulostaa tieteeltä.

Belgrad-Banja Luka, syyskuu 1998.

Jugoslavian jako on monella tavalla traumaattinen. Ajamme Sava-joen viertä Serbitasavallan puolella. “Tuo on Kroatiaa. Niin kaukana, ja niin lähellä.” sanoo bussinkuljettajan apulainen viitaten toiselle puolelle jokea. Silminkantamattomiin tyhjiä kyliä lähestyttäessä Derventaa. Asumattomaksi ammuttuja taloja. Joskus tasapuolisesti jokainen rakennus raunioina, joskus jokunen ehjä kuin onnettomuutena muuten rikkinäisten asumusten keskellä. Juuri ennen kaupunkia on rakennustyömaaksi jäänyt kerrostalo, sen vieressä räjähdyksen pysäyttämä nosturi vääntyneenä, mutta yhä valmiina viemään työnsä loppuun.

Banja Luka, Bosnian Serbitasavalta. Syyskuu 1998.

Jalkoihinsa haavoittunut Savo kiroaa miinat. Luoti tekee sotilaan toimintakyvyttömäksi hetkeksi, miina loppuelämäksi. Masentuneempi kuin omista haavoistaan hän on poikansa puolesta, jonka löytämät kranaatinsytyttimet räjähtäessään veivät molempien silmien näön miltei kokonaan.

Lähdemme sairaalasta Banja Lukan keskustaa kohti. Minä ajan. Vieressäni istuva mies sanoo palvelleensa koko sodan miinajoukoissa. Hän kertoo asettaneensa viisituhatta miinaa. Se on paljon yhdeltä mieheltä.

Sarajevo, Bosnia-Hertsegovina. Lokakuu 1998.

Sodan seuraukset muuttuvat arkipäiväksi. Sotaa edeltänyt elo tuntuu epätodelliselta ja kaukaiselta. Nykyinen elämä on eteen kasaantuvia vaikeuksia, köyhyyttä ja kyvyttömyyttä. Terveilläkin on vaikeutensa, mutta vajaalle keholle ei ole kysyntää. Taakka moninkertaistuu, kun vaivat ovat miltei aina sekä fyysisiä että taloudellisia.

Korden elämä oli hyvää ennen sotaa, mutta nyt hänestä tuntuu ettei elämää ennen sotaa ollutkaan. Vase Miskina-kadulle putosi kranaatti, joka tappoi 17 ihmistä. Korden se vaivutti koomaan, jota seuranneesta vuodesta hän ei muista mitään. Vuoden päästä kotitaloon osunut kranaatti kotipihalle ammuttu kranaatti tainnutti Korden toistamiseen. Se palautti muistin. Tullessaan tajuihinsa hän ymmärsi, että nyt on sota.

Sarajevo, Bosnia-Hertsegovina. Lokakuu 1998.

Lepirin kädessä on kaksi ikuiseksi tatuoitua rakkautta: Jugoslavia Kansanarmeija lyhenteenä JNA, ja nuoruuden nainen, josta ei koskaan tullut hänen vaimoaan. Suhde Kansanarmeijaankin muuttui aikanaan. Tykin takaa tultiin tykin eteen.

Sarajevosta tuli kaupunki, jonne kolmessa ja puolessa vuodessa ammuttiin 1 000 000 kranaattia. Kohteena se oli helppo. Sarajevo sijaitsee syvän laakson pohjalla. Serbit ympäröivät tykistöllään ja tarkka-ampujillaan kaupungin, ja tekivät siitä maanpäällisen helvetin. Kilometrimäärä, jonka nyt käveltyäni aiheutti jalan pohjaan rakon, olisi piirityksen aikaan saattanut viedä koko jalan, ellei ehkä tappanut.

Sarajevo, Bosnia-Hertsegovina. Lokakuu 1998.

Ajla asuu lyhyellä kadunpätkällä keskustassa. Hän näyttää ikkunaansa, jonka vieressä on tyhjäksi räjähtänyt asunto. Siihen tuli raketti. Kaikki kuolivat. Kranaattien katuihin jättämiä jälkiä kutsutaan ruusuiksi niiden piirtämän kuvion mukaan. Niiden kukkien lähettäjät olivat nimettömiä, mutta eivät tuntemattomia.

Sarajevo, Bosnia-Hertsegovina. Lokakuu 1998.

Bosnia on heikko, valmiiksi vararikkoon ajettu yritys. Sen talous on täynnä korruptiota, joka on yhtä näkymätöntä kuin siihen kadonnut raha. YK:n toimintaan ollaan tyytymättömiä. YK sentään näkyy, mutta raha voi kadota näkyvyyteenkin. Yhteiskunnan henkiinherättäminen on tuskallisen hidasta. Vielä ei ole varmaa onnistutaanko. Vasta on löydetty ruumis.

Vukovar, Kroatia. Kesäkuu 1999.

Tuhotut talot jaetaan Kroatiassa kunnoltaan kuuteen eri luokkaan. Vain kuudennen tuholuokan talot korvataan kokonaan uusilla. Vukovariin rakennetaan paljon uusia taloja. Vuoden 1991 elo- ja marraskuun välisenä aikana Vukovariin ammuttiin 850 000 raskasta ammusta eli jokaista tuntia kohden enemmän kuin sodan Sarajevoon. Sillä määrällä räjähdysaineita Serbit saivat kaupungin haltuunsa seitsemäksi vuodeksi. Itäisin Slavonia ja sen mukana Vukovar luovutettiin Kroatialle takaisin YK:n päätöksellä vuonna 1998.

Osijekin ja Vinkovcin välillä, Kroatia. Kesäkuu 1999.

Monet pellot entisillä rintamalinjoilla ovat läpirehevöityneet villeiksi kasvumaiksi. Ne ovat arvaamattoman miinoitettuja. Siksi kukaan ei uskalla liikkua niillä. Kasvilajit toimivat ihmisiltä vapautuneita maita valloittaessaan kuin ihmiset, ensin tulevat ahnaimmat, sitten jäävät sitkeimmät.

Osijek, Kroatia. Kesäkuu 1999.

“Rintamalla palvelleista sotilaista on 268 tehnyt tänä vuonna itsemurhan”, kertoo Tomislav. “Pitäisivät parempaa huolta ihmisistä. Siviiliuhreista piitataan vielä vähemmän.” Häneen osuneeseen kranaattiin oli kirjoitettu hänen nimensä. Niin hän väittää. Ikäänkuin väistämätön olisi tapahtunut. Niin sen uskoo, jottei elämä olisi epäoikeudenmukaista.

Tomislavin on vaikea sietää radion ja television turruttavaa yltiökroatialaisuutta. Hän tietää olevansa kroatialainen, ja sen pitäisi riittää. Äärikansalliset liikkeet ovat suosionsa huipulla kaikkialla Balkanilla. Se on ymmärrettävää. Jokaisella ryhmällä on raskaat kärsimyksensä tuoreessa muistissa. On ikäänkuin pakko kuulua kansallispuolueisiin, muutoin kaikki kärsimys olisi ollut turhaa. Jos sodan lopputulos olisi sama kuin mistä se alkoi, olisi sota ollut turha.

Prishtina, Kosovo. Kesäkuu 1999.

Lulzim on juuri palannut pakolaisleiriltä kotiin. Kotona kello käy yhä talviaikaa. Perhe on tulossa perässä. He joutuivat jättämään Kosovon maaliskuun viimeisenä päivänä. Heille ei käynyt kaikkein huonoimmin. Moni kuoli tai pahoinpideltiin. Sota edetessään on evolutiivinen, julma muuttuu julmemmaksi. Edistys on ihmisen luonteessa, sekä psykologisena ominaisuutena että teknisissä ratkaisuissa. Aseitakaan ei olisi, ellei niillä olisi kyky tappaa.

Ferizaj, Kosovo. Kaupunginsairaalan ruumishuone, kesäkuu 1999.

Serbejä vai albaaneja. Tunnistamattomat ruumiit näyttävät samankaltaisilta. Kuolleiden puhumattomuus kätkee etnisen alkuperän. Hengettömät makaavat rauhassa rinnakkain. Amerikkalainen sotilas sanoi heidän olleen serbejä, mutta albanialaislääkäri väittää olevansa tietämätön uhrien henkilöllisyydestä. Ovatko he albanialaisia vai ei, kellään ei ollut papereita. Lääkäri odottaa omaisia hakemaan ruumiita. En ymmärrä. Keitä ovat omaiset, jos ei tiedetä keitä ovat ruumiit.

Prishtina, Kosovo. Kesäkuu 1999.

Huolimatta Naton läsnäolosta aseita on yhä kaikkialla. Tänään oli ampumavälikohtaus sairaalassa. Serbimies uhkasi lääkäriä ja ampui sitten lääkintävahtimestaria. Musta amerikkalaissotilas tuli haavoittunutta vankia kuljettaen käytävällä vastaani. “Stand back!”, hän huusi minut syrjään, ja katosi ohitseni ovien toiselle puolelle.

Belgrad, Serbia. Lokakuu 1999.

Katukuvasta on mahdoton päätellä valtion tilaa. Ihmiset pukeutuvat hyvin, lähinnä sään ja omien mieltymystensä mukaan. Asuntojen lämmittämättömyys ei ulotu ulos asti. Jos polttoainetta on vähän, kaupunkilaiset kävelevät entistä enemmän. Kun ei ole varaa matkustaa, ihmiset ovat vähemmän poissa kaupungista. Jotkut myyvät toimeentulovaikeuksissaan tavaroitaan kadulla. Lisäksi kaduilla kulkevat lukemattomat pakolaiset. Hätä elävöittää katukuvaa harhauttaen ulkopuolista optimistiksi.

Belgrad, Serbia. Lokakuu 1999.

Sodilla on sisäpoliittiset tavoitteensa. Tämä maa on yksityistetty armeijan, salaisen poliisin ja poliittisen eliitin kesken. Serbiaan on rakentunut uskollinen nomenklatuurinsa, joka toistaa mikrofonintarkasti hallitsijansa sanoja. Silti maassa on muitakin. Valtion sisäisen järjestyksen ylläpito on kuin etenemätöntä sotaa, jossa ei tunneta rintamalinjoja, koska viholliset sisältyvät suojeltavaan yhteiskuntaan.

Liittovaltiosta on jäljellä vain Montenegro ja Serbia. Kosovo on käytännössä menetetty. Mikä sitten on sodan miltei sivuuttaman Vojvodinan asema, jonka autonomia riistettiin samanaikaisesti Kosovon kanssa. Uhka vai uhri. Naton pommitukset tuntuivat siellä asuvista epäoikeudenmukaisilta. Omien joukossa on ymmärtäjiäkin. “Novi Sadin siltoja eivät upottaneet jokeen amerikkalaiset ohjukset, vaan jo vuonna 1991 Vukovaria kohti työntyvien JNA:n panssarivaunujen päälle heitettyjen kukkien paino.” kommentoi kirjailija Nenad Canak amerikkalaisten tuhottua raketein kaupungin sillat.

Belgrad, Serbia. Lokakuu 1999.

Saksan markka oli Naton pommitusten aikana vahva valuutta, ylikansalliset tuotteet saatavilla ja Mac Donald´s auki. Yhdysvaltain, Saksan ja Ranskan kulttuuri-instituuteille Kneza Mihailalla kävi miltei yhtä huonosti kuin Naton pommittamalle Kiinan suurlähetystölle, tosin ilman ihmisuhreja. Ne seisovat yhä tyhjillään ja sotkettuina odottamassa parempia aikoja, jotka tulevat yhtä varmasti kuin niitä seuraavat huonommatkin.

“Pommitusten aika oli epätodellista. Illalla kaduilla ei ollut katuvaloja eikä ihmisiä, koirankusettajia lukuunottamatta. Kaupunki oli t y h j ä . Näky oli kuin Bladerunnerista. Erase the street lights. Enter. Street lights erased. – Erase the people. Enter. People erased. Kaikki vaiva huomioiden se oli kasvattava jakso. Ei epäilystäkään, ettenkö näkisi elämääni nyt selvemmin. Kaikki on kristallinkirkasta”, kertoo Milena.

Belgrad, Serbia. Lokakuu 1999.

Tarjoilijatar suuttuu yht´äkkiä. Takaani kuuluu henkeäsalpaava huuto, jota seuraa raivostunut vuodatus, josta ymmärrän vain sanan “Milosevic”. Siihen vastaa mies, jonka lauseesta ymmärrän sanan “poliisi”. Ymmärrän myös, että Belgradin kylmyyden sisällä hautoo tulivuori, joka odottaa puhkeamistaan. Ihmiset ovat ahdistuneita. Ei auta, että patterit olivat eilen haalean lämpimät. Tänään ne ovat kylmät.

Gorazde, Bosnia-Hertsegovina. Marraskuu 1999.

Kerrostalojen pihoilla on yhtä monta puukasaa kuin on taloissa asuntojakin. Näkymä on nostalginen, sen sisältämä elämä vaivalloista. Asukkaat joutuvat lämmittämään omat tilansa itse. Puut ovat pinottu erilaatuisiksi keoiksi. Useimpien kasojen päällä on muovipeite, toisia suojaavat päällimmäiset puut. Tilanne on sama toisella puolen rajaa, Serbitasavallassa. Muistan tulevaan talveen valmistautuvan kaupungin, puiden hakkuuääniä kaikkialla ja Banja Lukaa kiertävän, hevosen vetämän diesel-sirkkelin.

Mostar, Bosnia-Hertsegovina. Joulukuu 1999.

Historia ei toista itseään. Historiaa toistaa nykyaika. Ovatko sodat ja rauhat samaa mitattavaa aikaa? Mistä sodat syttyvät, jos kukaan ei niitä halua. Päättyvätkö sodat päättyessään vai onko rauha sodalle eteinen, kiistojen odotushuone. Sodan lapset löytävät historiasta aina imettäjänsä.

Saman kaupungin ihmiset ampuivat täälläkin toisiaan. Balkanin konfliktien syistä on monia arvioita. Paljon on puhuttu etnisestä erilaisuudesta ja uskontojen heikosta sietokyvystä toisia uskontoja kohtaan, tai että toinen maailmansota käytiin vasta Balkanilla loppuun. Ehkei mikään näistä erikseen, vaan kaikki yhdessä. Tähän kohtaan Eurooppaa itä ja länsi jättävät yhteisen varjon. Taivas sekoittaa maan. Jumalia on monia, paholaisia ovat ihmiset itse.

Sarajevo, Bosnia-Hertsegovina. Joulukuu 1999.

Branislava on tullut Belgradista Sarajevoon kulttuuriväen kokoukseen. Se ei olisi ihmeellistä, ellei tämä olisi hänelle ensimmäinen kerta sodan jälkeen. Hän hokee hämmästystään uudestaan ja uudestaan. Kaupunki ei ole hänen mielestään entisensä, kadulla tulee jatkuvasti vastaan huivipäisiä nuoria tyttöjä, siis muslimeja. Hetki on kuitenkin liioitteleva. Lähistöllä on päättynyt uskonnollinen tilaisuus, josta palaavat ihmiset täyttävät kadun.

Entinen Foca, nykyinen Srbinja, Bosnian Serbitasavalta. Joulukuu 1999.

Ihminen on ainoa kirjallisia sopimuksia tekevä eläin. Allekirjoituksien valta on suunnaton, kunnes ne joku vahvemman oikeudella kumoaa. Sodissa jaettavana omaisuutena ovat alueet niiden kaikella omaisuudella. Oikeuksia haetaan vääryyksillä. Rahan sijaan käytetään ammuksia. Kaupan kohde on helpompi ottaa haltuun kun myyjä on kateissa. Valtioidenväliset rajat näyttävät mihin kohtaan konflikti viimeksi loppui.